Jotta yksikään sielu ei kuitenkaan haahuilisi täällä kuvitellen turhaan, että uusi päivitys vielä joskus putkahtaisi, ajattelimme nyt sitten varmuuden vuoksi laittaa tähän seuraavat kirjaimet:

THE END.

Rambon tarina toki jatkuu, emännällä vain on tuhat muuta projektia kesken, joten Rambo-diary kohtasi väistämättömän, unholaan vaipumisen.

Rambsu voi hyvin.

Painaa 26kg.

Syö kaikkea, myös banaania,omenaa,paprikaa,kurkkua ja salaattia.

Pureskelee yhä pikkukiviä.

Repii tällä hetkellä äänistä päätellen makuuhuoneessa jotain kiellettyä, uskoisin tämän tapahtuvan tietenkin sängyllä.

Sänky on täynnä karvoja ja Rambo haluaa nykyisin tunkea niin lähelle kuin mahdollista, useinmiten aamuisin.

Rambo ei enää siedä kosketuksia, vaan pikemminkin tahtoo niitä ja nauttii niistä.

Rambo tahtoo paljon asioita, ja myös kertoo sen monin eri tavoin.

Rambo osaa temppuja, myös uusia. Viimeksi se oppi pitämään kuonolla herkkua paikallaan ja käskystä heittämään sen ilmaan ja nappaamaan suuhun.

Rambo ei osaa kaatua leikkipyssyn laukauksesta maahan kyljelleen, "kuolleeksi". Vielä.

Rambo tykkää pussailla. Työntyä lumihangessa eteenpäin myyrän lailla. Laskea leikkipuiston liukumäkeä yhä uudelleen ja uudelleen. Tulla television eteen kun sieltä tulee salatut elämät. Katsoa luontodokkareita. Nousta lähigrillin luukulle etutassuilla ja saada ilmaisia makkaranpaloja. Maleksia silloin kun emäntä yrittää juosta ja kuntoilla, ja vetää silloin kun on liukasta, emännällä on rakko jalassa tai on krapula. Tulla hiljaa emännän selän taakse, istua paikallaan ja tuijottaa. Se tarkoittaa yleensä, että se haluaa jotain. Tai sitten se on vähän hölmä.

Mutta ihana se on ja paras.

Rambo tykkää myös minusta. Ja sinusta.

THE END.

Mutta, kuten sanoin, nyt pari kuukautta on mennyt ihan mukavasti. Joulukin sujui hälinän ja häslingin keskellä hyvin, karvahousu pyöri jaloissa aiheuttamatta tornadoefektiä. Kuuseenkaan ei tällä kertaa jalkaa kurkotettu ja kuono löysi omat paketit ilman että muiden apajille täytyi nuuskutella (paitsi ehkä ihan pikkuisen:). Riemunhaukahduksia synnytti monet lahjoitukset ja ne, joita Rambsukka ei heti siinä silmänräpäyksessä riepotellut hajalle, hajosivat sitten hieman joulun jälkeen. Automaattinen lemmikin lelu, jonka toimivuutta torahampaiden käsittelyssä hieman epäilin, kohosi kuitenkin yhdeksi siisteimmistä jutuista karvakuonon jouluelämässä, ja se lelu jopa kesti pari viikkoa joulun jälkeenkin. Tosin pallon perään kiinnitetyn karvaisen ötökän, joka vekkulimaisesti heilui pallon vieriessä ympäriinsä, Rambsu kyllä nakkasi salamana huitsin nevadaan. Muuten  Rambsu ihmetteli surisevaa ja sinne tänne pyörivää palloa jokusen aikaa, hyppäsi sitten sankarillisilla loikilla hirviöpallon kimppuun, säikähti aina välillä ja pomppi edes takasin vieterimäisen valloittavaan tyyliin. Voi miten pieni pattereilla toimiva muovipallo voikaan synnyttää riemua!

Juu, joulu siis sujui ihan nätisti, tässä yksi poseerauskuva Palokasta sekä kuvajoulu aterialtamme, johon Rambsu kovasti yritti ottaa osaa…

Toinen mukava harrastus, minkä talvi on jälleen tuonut tullessaan, on niiden iiiiiihanien herkkupalojen nimeltään nenäliinojen metsästys. Sitä aina unohtaa tuon puuhan ärsyttävyyden, mutta kun lumi tulee ja jäpikkä rupeaa haukkana räkäliinoja metsästämään, alkaa sappi nopeasti kiehua. On jotain käsittämättömän raivostuttavaa kun jätkä nappaa lenkillä jo sen kahdeksannen nenäliinan, mutustelee sitä hitaasti ja nautiskellen, vilkuillen sivusilmällä ilkikurisesti meikäläistä ja jos teen pienenkin eleen riuhtaistakseni liinan pois, alkaa hulvaton ”ota kiinni jos saat”-leikki, missä koira pyörii väkkäränä emännän jaloissa ja ohikulkija-ihmiset saavat taas tuijoteltavaa.

Toinen mukava metsästyksen aihe on ollut tuo ainainen läheisistä grillikioskeista johtuva kirous nimeltään hampurilaisen jämät muovipapereissaan. Niitä on poitsu vedellyt nenäliinojen ohella ihan kiitettävästi myös kitaansa.

Yhden kerran harhautin kuolakitaa, kun heitin maahan herkkupalan ja Rambo irrotti otteensa purilaisesta paketteineen ahmiakseen namusen kitaansa, ja ehdin potkia paketin hemmettiin siitä kuonon edestä. No, eipä iloa keksinnöstäni kovin kauaa ollut, sillä seuraavalla kerralla poitsu osoitti jo asteen verran enemmän fiksuuttaan ja nappasi herkkupalan suuhunsa purilaisen jämien kaveriksi. Sitten se kulki rinta rottingilla ja posket pullottaen vilkuillen jälleen meikäläisen suuntaan vahingoniloisesti. Rambo veti siis taas 6-0 pointsit kotiin.

Olisihan se ihan kiva, jos Rambolla olisi joku, kenen kanssa riehuskella, mutta kun se on hihnassa vähän hankalaa. Helppohan sitä pikku puudelia on narun päässä pitää kun tuskin edes kykenee hyppäämään senttiä ilmaan, mutta Rambsun ”pikkuiset” hypyt, painileikit ja sen pikkupuudelin heittelyt on vähän eri luokkaa…

Muutenkin on ruvennut häiritsemään Rambsun tapa suhtautua muihin koirulaisiin. Jos joku karvaötökkä alkaa haukkua Rambolle, poitsu nostaa samanlaisen metelin takaisin, tai vähintään haukahtaa, jota se ei ennen tehnyt (ja mikä oli suuri ylpeyteni aihe). Lisäksi koettaa vetää väkisin maahan tai sitten suoraa juoksua tuon toisen koiran luokse, mikä on todella raivostuttavaa kun siihen yhdistetään hemmetin liukkaat tiet ja kumipohjaiset kengät (sekä jälleen ohikulkijat, jotka saavat silmiään pyöritellen seurata vierestä kun yritän koiran perässä luistellen saada sen kulkusuuntaa muutettua ja epätoivoisesti estettyä sen tienylitys aikeita toisen koiran luokse. Ja siinä rytäkässä jäämästä auton alle, koirat kun eivät tunnu tajuavan noita nelipyöräisiä vekottimia...).

Että sellaisia pieniä ongelmanpoikasia meillä on, mutta eipä sen suurempia.

Noin suurimmaksi osaksi Rambsu on siis käyttäytynyt ihan mukavasti. Poitsu kaipailee nykyään kovasti hellyyttä, nytkin makoilee tässä pöydän alla jaloissa ja jos sitä vähän vilkaisee, nousee tassut kohti kattoa ja naamalle muodostuu "rapsuta-mua"-ilme. Ja vähän väliä tulee karvakuono sohvan vierelle istumaan ja tuijottamaan silmiin. Siinä se saattaa tapittaa tovin jos toisenkin, läimiä välillä tassullaan ja taas tapittaa. Eikä sitä poiskaan henno ajaa. Ehkä hieman liikaa on poitsua lellitelty, mutta se annetakoon anteeksi...

Saatiin taas oikein ratkiriemukas iltaohjelma tässä yllättäin, nyt jo naurattaa, mutta eipä vielä hetki sitten hymy irronnut, mietin jo päivystävän eläinlääkärin puhelinnumeroa tai vaihtoehtoisesti paniikkisoittoa tuonne mummolaan päin...

Siinä sitten yritin kaivella pakoon pyristelevän pitkäkielen suuta, josko sieltä jotain löytyisi, mutta suu oli poskia ja kielenalustaa myöten tyhjä! Poitsu kuitenkin liikutteli suutaan oudon näköisesti, joten säikähdin, että onko se "jokin" nyt mennyt sitten kurkkuun ja jäänyt sinne jumiin. Onneksi olen tottunut kaivelemaan solmuluiden jäännösiä (niiltä ajoilta kun niin tyhmä vielä olin, että annoin yliahneelle suupaltilleni solmuluita hotkittavaksi) karvaisen kaverini kurkusta joten sen kummempia miettimättä työnsin sormeni nuorenherran kurkkuun. Pariin otteeseen kävin tuon  kurkkukätkönkin varulta läpi, mutta eipä sielläkään mitään ollut! Hetken tarkkailin poitsua, josko se sitten oli ehtinyt nielaista saaliinsa. Muttamutta... sama omituinen kakistelu ja suun vääntely jatkui, tähän poitsu vielä lisäsi suun raapimisen tassuilla. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin pitää jäpikkää niin paikoillaan kuin kykenin ja tarkastella oikein yksityiskohtaisesti koko suu. Ja vihdoin ja viimein selitys löytyi! Pehmo-oravan raadon muovisilmä oli jumittunut jotenkin oudosti Rambsun yläleuan hampaistoon. Ensin säikähdin, että kyseinen ruuvimainen muovisilmä oli jotenkin painunut ikenen sisään (ja kuvittelin jopa jo näkeväni verta – joka tosin osoittautuikin kynsistäni irroneeksi punaiseksi kynsilakaksi). Paniikinomaisen tarkastelun jälkeen huomasin kuitenkin ns. onneksemme, että muovinen ruuvisilmä oli jäänyt jumiin pitkän terähampaan ja lyhyemmän hampaan väliseen rakoon. Siinähän se ruuvi möllötti ja onni ongelmanaiheuttajan löytämisestä osoittautui lyhyeksi, koska seuraava ongelma saapui jo eteemme: ruuvi oli ja pysyi hampaan kolossa, eikä liikahtanut milliäkään. Bonuksena tässä vielä oli täysin aloillaan pysymätön koirulainen, joka oli hoksannut hampaassaan olevan jotain ylimääräistä ja yritti kaikin keinoin ympyrää juoksemalla ja tassuillaan joka suuntaan läimimällä saada ikävää kuokkavierasta suustaan pois.

Käyttäen samaa metodia, jota harrastamme myös kynsienleikkuussa, eli makaamalla  koko kehollani koirani päällä pitäen sen siten paikoillaan ja "rauhallisesti" jutustellen sekä samalla käsillä suuta kaivellen yritin sitten pelastaa hauvaparkaani pinteestä. Ei apua. Seuraavaksi oli vuorossa pihdit, jotka olisivat jo varmasti ihmisolentoakin pelottaneet, saati sitten karvaista vellihousuani. Juupa joo, ei auttanut pihdeilläkään vetäminen, ruuvi oli ja pysyi hampaan kolossa. Lopulta jo jonkinverran hädissäni vain napsautin silmäruuvia ikään kuin antaen sille luunapin ja viuuuh – muoviruuvisilmä lensi kaaressa suusta ulos. Huh helpotusta! Pusuja sain sankoin joukoin palkkioksi koiraherrani urheasta pelastuksesta ja voin todeta että kantapään kautta oppii – tai ainakin suun.

Tässäpä tuo ongelman pääsyyllinen

Ja tässä ns. syytön uhri

Edit.
Pakko laittaa tähän edelliseen asiaan sinäänsä liittymätön juttu. Keittiön pöydällä odotti eilisistä "lettukesteistäni" jäljelle jäänyt lettukasa lautasella uunin lämpenemistä sillä aikaa kun kirjoitin tuota edellistä juttua. Astuttuani äsken keittiöön, pöydän päällä oli tyhjä rasvainen lautanen ja pöydän alla luimisteleva koira. Voi hemmetti!