Voinpahan nyt allekirjoittaa lauseen, että mikään lelu, jossa on pieniä irtoavia osia, ei sovellu koiran leikkikaluksi.

Saatiin taas oikein ratkiriemukas iltaohjelma tässä yllättäin, nyt jo naurattaa, mutta eipä vielä hetki sitten hymy irronnut, mietin jo päivystävän eläinlääkärin puhelinnumeroa tai vaihtoehtoisesti paniikkisoittoa tuonne mummolaan päin...

 

Eli, Ramboherra päätti viihdyttää mamman iltaa popsimalla pehmoleluoravan muovisilmän. Katselin tv:n tuijottamisen lomassa, kun Rambsu retuutti pehmo-oravan raatoa ympäri olohuonetta. Sitten Rambsu tuli aivan lähietäisyydelle mässyttäen ja jauhaen suurin elkein jotakin suussaan, josta päättelin, että nyt taitaapi suussa olla jotakin, joka ei sinne kuulu. No, koska maailman hauskin leikki on se, että oikein maiskutellaan suuta näyttäen että siellä jotakin on, mutta ei anneta kuitenkaan ottaa kiinni, kesti aikansa ennen kuin sain karvaisen maiskuttajan kiinni.

Siinä sitten yritin kaivella pakoon pyristelevän pitkäkielen suuta, josko sieltä jotain löytyisi, mutta suu oli poskia ja kielenalustaa myöten tyhjä! Poitsu kuitenkin liikutteli suutaan oudon näköisesti, joten säikähdin, että onko se "jokin" nyt mennyt sitten kurkkuun ja jäänyt sinne jumiin. Onneksi olen tottunut kaivelemaan solmuluiden jäännösiä (niiltä ajoilta kun niin tyhmä vielä olin, että annoin yliahneelle suupaltilleni solmuluita hotkittavaksi) karvaisen kaverini kurkusta joten sen kummempia miettimättä työnsin sormeni nuorenherran kurkkuun. Pariin otteeseen kävin tuon  kurkkukätkönkin varulta läpi, mutta eipä sielläkään mitään ollut! Hetken tarkkailin poitsua, josko se sitten oli ehtinyt nielaista saaliinsa. Muttamutta... sama omituinen kakistelu ja suun vääntely jatkui, tähän poitsu vielä lisäsi suun raapimisen tassuilla. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin pitää jäpikkää niin paikoillaan kuin kykenin ja tarkastella oikein yksityiskohtaisesti koko suu. Ja vihdoin ja viimein selitys löytyi! Pehmo-oravan raadon muovisilmä oli jumittunut jotenkin oudosti Rambsun yläleuan hampaistoon. Ensin säikähdin, että kyseinen ruuvimainen muovisilmä oli jotenkin painunut ikenen sisään (ja kuvittelin jopa jo näkeväni verta – joka tosin osoittautuikin kynsistäni irroneeksi punaiseksi kynsilakaksi). Paniikinomaisen tarkastelun jälkeen huomasin kuitenkin ns. onneksemme, että muovinen ruuvisilmä oli jäänyt jumiin pitkän terähampaan ja lyhyemmän hampaan väliseen rakoon. Siinähän se ruuvi möllötti ja onni ongelmanaiheuttajan löytämisestä osoittautui lyhyeksi, koska seuraava ongelma saapui jo eteemme: ruuvi oli ja pysyi hampaan kolossa, eikä liikahtanut milliäkään. Bonuksena tässä vielä oli täysin aloillaan pysymätön koirulainen, joka oli hoksannut hampaassaan olevan jotain ylimääräistä ja yritti kaikin keinoin ympyrää juoksemalla ja tassuillaan joka suuntaan läimimällä saada ikävää kuokkavierasta suustaan pois.

Käyttäen samaa metodia, jota harrastamme myös kynsienleikkuussa, eli makaamalla  koko kehollani koirani päällä pitäen sen siten paikoillaan ja "rauhallisesti" jutustellen sekä samalla käsillä suuta kaivellen yritin sitten pelastaa hauvaparkaani pinteestä. Ei apua. Seuraavaksi oli vuorossa pihdit, jotka olisivat jo varmasti ihmisolentoakin pelottaneet, saati sitten karvaista vellihousuani. Juupa joo, ei auttanut pihdeilläkään vetäminen, ruuvi oli ja pysyi hampaan kolossa. Lopulta jo jonkinverran hädissäni vain napsautin silmäruuvia ikään kuin antaen sille luunapin ja viuuuh – muoviruuvisilmä lensi kaaressa suusta ulos. Huh helpotusta! Pusuja sain sankoin joukoin palkkioksi koiraherrani urheasta pelastuksesta ja voin todeta että kantapään kautta oppii – tai ainakin suun.

Tässäpä tuo ongelman pääsyyllinen

Ja tässä ns. syytön uhri

Edit.
Pakko laittaa tähän edelliseen asiaan sinäänsä liittymätön juttu. Keittiön pöydällä odotti eilisistä "lettukesteistäni" jäljelle jäänyt lettukasa lautasella uunin lämpenemistä sillä aikaa kun kirjoitin tuota edellistä juttua. Astuttuani äsken keittiöön, pöydän päällä oli tyhjä rasvainen lautanen ja pöydän alla luimisteleva koira. Voi hemmetti!