Hau. On taas kulunut pieni iäisyys viime kirjoittelusta, joulu ehti vierähtää leppoisasti Palokan ”rauhassa” ja vuosi vaihtui pauketta kuunnellessa. Kohta vaihtuupi myös karvaisen herran 2.vuosi kolmanteen, täyttäähän mister ”fiksu ja kypsä aikuinen” tämän kuun lopulla jo peräti kolme vuotta! Jii-haa.
Aika rauhassa tässä ollaan elelty, melkein jopa voisi välillä uskoa todesta sen, että Rambsukka todellakin on kohta 3v ja edes hieman aikuistunut. Tosin yleensä aina kun tänne kirjoitan kaiken sujuneen lähes mukavasti ja suht’ ongelmitta, Rambo palauttaa meikäläisen ajatukset pilvilinnoista maan tasalle:)
Mutta, kuten sanoin, nyt pari kuukautta on mennyt ihan mukavasti. Joulukin sujui hälinän ja häslingin keskellä hyvin, karvahousu pyöri jaloissa aiheuttamatta tornadoefektiä. Kuuseenkaan ei tällä kertaa jalkaa kurkotettu ja kuono löysi omat paketit ilman että muiden apajille täytyi nuuskutella (paitsi ehkä ihan pikkuisen:). Riemunhaukahduksia synnytti monet lahjoitukset ja ne, joita Rambsukka ei heti siinä silmänräpäyksessä riepotellut hajalle, hajosivat sitten hieman joulun jälkeen. Automaattinen lemmikin lelu, jonka toimivuutta torahampaiden käsittelyssä hieman epäilin, kohosi kuitenkin yhdeksi siisteimmistä jutuista karvakuonon jouluelämässä, ja se lelu jopa kesti pari viikkoa joulun jälkeenkin. Tosin pallon perään kiinnitetyn karvaisen ötökän, joka vekkulimaisesti heilui pallon vieriessä ympäriinsä, Rambsu kyllä nakkasi salamana huitsin nevadaan. Muuten Rambsu ihmetteli surisevaa ja sinne tänne pyörivää palloa jokusen aikaa, hyppäsi sitten sankarillisilla loikilla hirviöpallon kimppuun, säikähti aina välillä ja pomppi edes takasin vieterimäisen valloittavaan tyyliin. Voi miten pieni pattereilla toimiva muovipallo voikaan synnyttää riemua!
Juu, joulu siis sujui ihan nätisti, tässä yksi poseerauskuva Palokasta sekä kuvajoulu aterialtamme, johon Rambsu kovasti yritti ottaa osaa…
Joulun jälkeen saapui Rambsukan suureksi riemuksi vihdoin lunta, ja poitsu onkin ihan tohkeissaan heittänyt kuperkeikkaa jokaisessa lumikasassa ja hangessa mikä eteen tulee. Viime talven tapaan myös liukumäen lasku lumisen rinteen laelta on ollut yksi suosikkihubailuista, tyylikkäästi pää edellä selällään valuen ketarat kohti taivasta tietenkin. Välillä poitsu saa tuolla hangessa sellaisia ilopyrähdyksiä ja energiapommeja, että on hihnassa pitelemistä kun karvahousu syöksähtelee edestakaisin, välillä lumeen hautautuen ja välillä voltteja heitellen ja hihnaan sotkeutuen.
Toinen mukava harrastus, minkä talvi on jälleen tuonut tullessaan, on niiden iiiiiihanien herkkupalojen nimeltään nenäliinojen metsästys. Sitä aina unohtaa tuon puuhan ärsyttävyyden, mutta kun lumi tulee ja jäpikkä rupeaa haukkana räkäliinoja metsästämään, alkaa sappi nopeasti kiehua. On jotain käsittämättömän raivostuttavaa kun jätkä nappaa lenkillä jo sen kahdeksannen nenäliinan, mutustelee sitä hitaasti ja nautiskellen, vilkuillen sivusilmällä ilkikurisesti meikäläistä ja jos teen pienenkin eleen riuhtaistakseni liinan pois, alkaa hulvaton ”ota kiinni jos saat”-leikki, missä koira pyörii väkkäränä emännän jaloissa ja ohikulkija-ihmiset saavat taas tuijoteltavaa.
Toinen mukava metsästyksen aihe on ollut tuo ainainen läheisistä grillikioskeista johtuva kirous nimeltään hampurilaisen jämät muovipapereissaan. Niitä on poitsu vedellyt nenäliinojen ohella ihan kiitettävästi myös kitaansa.
Yhden kerran harhautin kuolakitaa, kun heitin maahan herkkupalan ja Rambo irrotti otteensa purilaisesta paketteineen ahmiakseen namusen kitaansa, ja ehdin potkia paketin hemmettiin siitä kuonon edestä. No, eipä iloa keksinnöstäni kovin kauaa ollut, sillä seuraavalla kerralla poitsu osoitti jo asteen verran enemmän fiksuuttaan ja nappasi herkkupalan suuhunsa purilaisen jämien kaveriksi. Sitten se kulki rinta rottingilla ja posket pullottaen vilkuillen jälleen meikäläisen suuntaan vahingoniloisesti. Rambo veti siis taas 6-0 pointsit kotiin.
Koirakavereita ei ole nähty lainkaan. Naapurin vinkuvalla pikkupuudelillakin on ollut vissiin eri lenkitysajat kuin meillä. No yhden kerran käveltiin tien toisella puolella ja pikku karvakasa toisella, mutta Rambsu nosti sellaisen metelin kiljuvan naapurinsa innoittamana, etten ihan tahalleen halunnut antaa Rambsulle räyhäämisestä palkinnoksi koiraneidin kimppuun hyppäämistä.
Olisihan se ihan kiva, jos Rambolla olisi joku, kenen kanssa riehuskella, mutta kun se on hihnassa vähän hankalaa. Helppohan sitä pikku puudelia on narun päässä pitää kun tuskin edes kykenee hyppäämään senttiä ilmaan, mutta Rambsun ”pikkuiset” hypyt, painileikit ja sen pikkupuudelin heittelyt on vähän eri luokkaa…
Muutenkin on ruvennut häiritsemään Rambsun tapa suhtautua muihin koirulaisiin. Jos joku karvaötökkä alkaa haukkua Rambolle, poitsu nostaa samanlaisen metelin takaisin, tai vähintään haukahtaa, jota se ei ennen tehnyt (ja mikä oli suuri ylpeyteni aihe). Lisäksi koettaa vetää väkisin maahan tai sitten suoraa juoksua tuon toisen koiran luokse, mikä on todella raivostuttavaa kun siihen yhdistetään hemmetin liukkaat tiet ja kumipohjaiset kengät (sekä jälleen ohikulkijat, jotka saavat silmiään pyöritellen seurata vierestä kun yritän koiran perässä luistellen saada sen kulkusuuntaa muutettua ja epätoivoisesti estettyä sen tienylitys aikeita toisen koiran luokse. Ja siinä rytäkässä jäämästä auton alle, koirat kun eivät tunnu tajuavan noita nelipyöräisiä vekottimia...).
Että sellaisia pieniä ongelmanpoikasia meillä on, mutta eipä sen suurempia.
Naapuriin on myös päivisin haukkuvan pystykorvan seuraksi näköjään hommattu pikkukaveri, beaglea muistuttava karvakuono. Nyt Rambsu saa sitten lähes päivittäin kuulostella kahden koiran haukkua ja ulinaa, sillä nuo molemmat osaavat ihan mukavasti laulaa kuorossa…No onneksi Rambo ei sentään ole vielä itse osoittanut haluaan liittyä kuoroon.
Noin suurimmaksi osaksi Rambsu on siis käyttäytynyt ihan mukavasti. Poitsu kaipailee nykyään kovasti hellyyttä, nytkin makoilee tässä pöydän alla jaloissa ja jos sitä vähän vilkaisee, nousee tassut kohti kattoa ja naamalle muodostuu "rapsuta-mua"-ilme. Ja vähän väliä tulee karvakuono sohvan vierelle istumaan ja tuijottamaan silmiin. Siinä se saattaa tapittaa tovin jos toisenkin, läimiä välillä tassullaan ja taas tapittaa. Eikä sitä poiskaan henno ajaa. Ehkä hieman liikaa on poitsua lellitelty, mutta se annetakoon anteeksi...
Kommentit